Tiivistelmä päätöksen sisällöstä
Peter Brey ja hänen aviopuolisonsa muuttivat Saksasta Itävaltaan vuonna 2011. Brey sai kuukaudessa työkyvyttömyyseläkettä 862,74 euroa ja hoitoavustusta 225 euroa. Aviopuoliso sai Saksassa perusturvaa, mutta tätä ei maksettu sen jälkeen, että hän muutti Itävaltaan. Pariskunnalla ei ollut muita tuloja tai omaisuutta. He maksoivat Itävallassa 532,29 euroa vuokraa kuukaudessa.
Itävallan Pensionsversicherungsanstalt hylkäsi 2.3.2011 Breyn hakemuksen korvauslisästä, joka täydentää vanhuus- tai työkyvyttömyysetuutta, 1.4.2011 sillä perusteella, että Breyllä ei ollut riittäviä tuloja, että voisi oleskella Itävallassa laillisesti. Breylle ja hänen aviopuolisolleen oli myönnetty Itävallasta ETA:n kansalaisten rekisteröintitodistukset.
Brey valitti 2.3.2011 tehdystä päätöksestä, ja Pensionsversicherungsanstalt velvoitettiin myöntämään Breylle korvauslisää 1.4.2011 alkaen. Pensionsversicherungsanstalt haki muutosta tähän päätökseen ennakkoratkaisua pyytäneeltä tuomioistuimelta. Kyseinen tuomioistuin esitti unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko korvauslisää pidettävä – direktiivin 2004/38 – 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitettuna sosiaaliavustuksena?”
Itävallan toimivaltainen laitos eväsi korvauslisäetuuden Breyltä sillä perusteella, että häntä ei voitu katsoa Itävallan yleisen sosiaalivakuutuslain (jäljempänä ASVG) 292 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla Itävallassa ”laillisesti” asuvana, vaikka hänelle oli myönnetty rekisteröintitodistus Itävallassa. Tämä perustui Itävallan sijoittautumisesta ja oleskelusta annettuun lakiin (jäljempänä NAG), jonka mukaan oleskeluoikeus Itävallassa yli kolmen kuukauden ajan edellyttää, että asianomaisella ja tämän perheenjäsenillä on ”riittävät varat” siihen, että hän ei oleskelunsa aikana tarvitse sosiaaliavustuksia tai korvauslisää. Tämän lainkohdan tarkoituksena oli saattaa direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohta osaksi kansallista lainsäädäntöä, jossa säädetään, että unionin kansalaisella on oikeus oleskella yli kolme kuukautta toisen jäsenvaltion alueella, jos hänellä perheenjäsenineen on tarpeelliset riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenmaan sosiaaliturvajärjestelmälle.
Unionin tuomioistuin muutti ennakkoratkaisukysymyksen muotoa, ja tutki, estääkö unionin oikeus, erityisesti direktiivi 2004/38, ASVG:n säännöksen, jonka mukaan korvauslisä evätään toisen jäsenvaltion kansalaiselta, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen, hänelle myönnetystä rekisteröintitodistuksesta huolimatta, koska hänellä ei ole tarpeellisia varoja täyttääkseen edellytykset yli kolmen kuukauden pituista laillista oleskelua koskevan oikeuden saamiseen.
Tuomioistuin totesi ensin ettei unionin oikeudessa ole lähtökohtaisesti esteitä sille, että jäsenmaat asettavat kansallisessa lainsäädännössään edellytyksiä erityisten maksuihin perustamattomien rahaetuuksien myöntämiseksi. Unionin oikeus ei siis estä sitä, että etuuden myöntäminen edellyttää, että henkilö täyttää laillista oleskelua koskevat edellytykset.
Tuomioistuin huomioi, että direktiivistä 2004/38 ilmenee, että jäsenvaltion kansalaisen oikeus oleskella toisessa jäsenvaltiossa ei ole ehdoton. Direktiivissä on säädetty, että toisen jäsenvaltion kansalaisella, jolla ei ole työntekijän asemaa, tulee olla riittävät varat. Tämä liittyy jäsenvaltioiden perustelluiden intressien, nimittäin julkisen talouden, suojaamiseen. Jäsenvaltioilla on oikeus asettaa legitiimejä rajoituksia sosiaalietuuksien myöntämiselle, jottei toisien jäsenvaltioiden kansalaisista aiheutuisi kohtuutonta rasitusta vastaanottavan valtion sosiaalihuoltojärjestelmälle.
Riidanalainen etuus katsotaan olevan etuus, joka liittyy jäsenvaltion ”sosiaalihuoltojärjestelmään”, koska se on kokonaan viranomaisten rahoittama eikä perustu vakuutettujen suorittamiin maksuihin.
Tuomioistuin totesi kuitenkin, että vastaanottavan jäsenmaan viranomaiset eivät voi päätellä, että henkilöllä ei ole riittävät varat lailliseen oleskeluun, pelkästään sen perusteella, että he olisivat vähäisen eläkkeensä takia oikeutettu tällaiseen etuuteen. Viranomaisten on otettava huomioon henkilön henkilökohtaiset olosuhteet ja tämän perusteella arvioida etuuden myöntämisen konkreettisesti aiheuttaman rasituksen sosiaalihuoltojärjestelmälle. Direktiivistä 2004/38 ilmenee, että se, että henkilö turvautuu vastaanottavan valtion sosiaalihuoltojärjestelmään, ei automaattisesti tarkoita, että heillä ei olisi oleskeluoikeutta.
Jäsenvaltiot eivät myöskään saa vahvistaa vähimmäistulojen määrää, jonka katsovat oleskeluoikeuteen riittäviksi varoiksi, vaan heidän tulee huomioida henkilön henkilökohtaiset olosuhteet ja tutkia kussakin tapauksessa konkreettisesti tämän tilannetta.
Tuomioistuin huomautti myös, että oikeus vapaaseen liikkuvuuteen on unionin oikeuden perusperiaatteena pääsääntö, joten sitä rajoittavat edellytykset on tulkittava suppeasti.
Viranomailla on täten velvollisuus tutkia useiden tekijöiden perusteella ja suhteellisuusperiaatetta soveltaen, missä tapauksissa toisen jäsenvaltion kansalaisen oleskelu muodostuu ”kohtuuttomaksi” vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmille.
Tässä tapauksessa, Itävallan viranomiset epäsivät toisen jäsenvaltion kansalaiselta sosiaalietuuden, pelkästään sen perusteella, että hän haki tällaista etua. He eivät ottaneet huomioon oleskelun pituutta, etuuden määrää ja maksamisen ajanjaksoa, tai sitä, että Breyn tulot olivat tarpeelliset sille, että Itävallan viranomaiset olivat myöntäneet hänelle rekisteröintitodistuksen.
Tuomioistuin totesi, että unionin oikeus on esteenä sille, että riidanalainen etuus evätään kaikissa olosuhteissa ja automaattisesti toisen jäsenvaltion kansalaiselta, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen, riittävien varojen puuttumisen perusteella.
Lisää tietoa aiheesta:
Lainkohdat
Asetus (EY) N:o 883/2004, 3 artiklan 3 kohta ja 70 artikla, Direktiivi 2004/38/EY, 7 artiklan 1 kohdan b alakohta