Tiivistelmä päätöksen sisällöstä
Tapaus koski henkilöä ZB, 1940 syntynyt Puolan kansalainen. Hän muutti Puolasta Ruotsiin vuonna 1980. Hän oli työskennellyt Puolassa 19 vuotta, asunut Ruotsissa 24 vuotta ja työskennellyt Ruotsissa 23 vuotta. ZB haki Ruotsista takuueläkettä. Hakemus evättiin.
Koska ZB:llä oli täyttyneitä vakuutuskausia sekä Puolassa että Ruotsissa, hänen takuueläkkeensä määriteltiin asetuksen N:o 1408/71 mukaisesti yhtäältä kansallisten säännösten ja toisaalta edellä mainitun asetuksen 46 artiklan 2 kohdassa säädetyn pro rata-periaatteen mukaisesti.
Ruotsin laitos sovelsi kansallisesta lainsäädännöstä sosiaalivakuutuskaaren (socialförsäkringsbalk, jäljempänä SFB) 67 luvun 25 § sekä Försäkringskassanin oikeudellista kannanottoa (jäljempänä kannanotto) jonka mukaan asetuksen N:o 1408/71 mukaisessa pro-rata laskennassa, muissa jäsenmaissa toteutetuille vakuutuskausille annetaan teoreettinen eläkearvo, joka on sama kuin Ruotsissa täyttyneiden vakuutuskausien keskimääräinen eläkearvo. Ruotsin laitos ei siis laskennassaan ottanut huomioon ZD:n Puolassa tosiasiassa saavuttamaa ansioperäistä vanhuuseläkettä, vaan laski fiktiivisen eläkearvon, joka perustui ZD:n Ruotsissa saavuttamaan ansioperäiseen vanhuuseläkkeeseen.
Eli ZD oli 24 vuoden aikana saavuttanut 75 216 SEK ansioperusteisen eläkkeen Ruotsissa. Tämän vuotoinen arvo oli 3 134 SEK. Takuueläkkeen enimmäisvakuutusaika on 40 vuotta. Ruotsin laitos kertoi keskimääräisen, vuotoisen arvon 40 vuodella, ja päätyi teoreettiseen eläkearvoon 125 360 SEK. Tämä eläkearvo oli sen verran korkea, että takuueläkettä ei jäänyt maksettavaksi.
ZD väitti, että takuueläkkeen teoreettisen määrän laskemisessa ei tule soveltaa asetuksen N:o 1408/71 47 artiklan 1 kohdan d alakohtaa, koska takuueläke perustuu yksinomaan vakuutuskausien kestoon. Laskennassa ei myöskään tule soveltaa yllä mainittua kannanottoa, koska tämä asettaa siirtotyöläisiä jäsenvaltioista, joista saavat pientä ansioperusteista eläkettä, epäedulliseen asemaan.
Ruotsin korkein hallinto-oikeus esitti unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Merkitsevätkö asetuksen N:o 1408/71 47 artiklan 1 kohdan d alakohdan säännökset, että jossakin toisessa unionin jäsenvaltiossa täyttyneille vakuutuskausille voidaan Ruotsin takuueläkettä laskettaessa antaa eläkearvo, joka vastaa Ruotsissa täyttyneiden vakuutuskausien keskimääräistä arvoa, silloin, kun toimivaltainen laitos suorittaa saman asetuksen 46 artiklan 2 kohdan mukaisen pro rata -laskennan?
2) Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, voiko toimivaltainen laitos oikeutta takuueläkkeeseen laskiessaan ottaa huomioon eläketulot, jotka vakuutettu saa toisesta unionin jäsenvaltiosta, ilman, että syntyy ristiriita asetuksen N:o 1408/71 säännösten kanssa?”
Ensimmäinen kysymys
Asetuksessa N:o 1408/71 säädetään, että vakuutuskausiin perustuvaa etua maksaessaan, toimivaltaisen vakuutuslaitoksen on otettava huomioon muissa jäsenvaltioissa täyttyneet vakuutuskaudet ikään kuin ne olisivat täyttyneet maksavassa jäsenvaltiossa. Asetuksen 46 artiklan 2 alakohdassa säädetään pro rata-laskentamenetelmästä: toimivaltainen laitos laskee etuuden teoreettisen määrän, jonka perusteella laitos määrää etuuden todellisen määrän, ottaen huomioon maksavassa jäsenvaltiossa täyttyneiden vakuutus- ja/tai asumiskaudet suhteessa muissa jäsenvaltioissa täyttyneisiin vakuutus- ja/tai asumiskausiin. 47 artiklan 1 kohdan d alakohdassa täsmennetään, että jos etuudet lasketaan ansioiden, maksujen ja korotuksen perusteella, ansiot muista jäsenmaista määrätään maksavassa jäsenmaassa tienatuiden ansioiden keskimäärän perusteella.
Saman asetuksen 50 artiklassa säädetään ns. ”vähimmäisetuudesta”. Unionin oikeuskäytännössä (Browning, 22/81, EU:C:1981:316) on todettu, että on kyse vähimmäisetuudesta, kun asuinvaltion lainsäädännössä sisältää erityisen takeen, joka varmistaa sosiaaliturvaetuuksien saajille vähimmäistulon, joka ylittää pelkästään vakuutuskausien tai -maksujen perusteella maksettavat edut. Ruotsin hallitus myönsi itse, että ruotsalaisen takuueläkkeen tarkoitus on taata tällainen vähimmäistulo henkilöille, joiden ansioperusteinen vanhuuseläke jäisi liian matalaksi. Unionin tuomioistuin totesi täten, että ruotsalainen takuueläke on vähimmäisetuus, joka kuuluu 50 artiklan soveltamisalaan. Tuomioistuimen mukaan, oikeutta takuueläkkeeseen ei tule arvioida 46 artiklan 2 kohdan mukaisesti, vaan 50 artiklan ja merkityksellisen kansallisen lainsäädännön perusteella.
SFB:n 67 luvun 25 §:ää ja kannanottoa ei myöskään tule soveltaa takuueläkettä laskiessa, koska kyseinen kansallinen lainsäädäntö perustuu yllä mainittuihin asetuksen N:o 1408/71 46 artiklan 2 kohtaan sekä 47 artiklan 1 kohdan d alakohtaan ja sisältää määräykset pro rata-laskennasta, jota ei tule soveltaa 50 artiklan mukaisen vähimmäisetuuden laskemisessa.
Toinen kysymys
Tuomioistuin toisti, että koska takuueläkkeen katsotaan olevan vähimmäisetuus, sen on laskettava asetuksen N:o 1408/71 50 artiklan mukaisesti. Unionin oikeuskäytännössä on todettu, että 50 artikla hallinnoi niitä tilanteita, joissa työntekijän työura on ollut sen verran lyhyt, että hänen maksettavien etuuksien kokonaismäärä ei riitä kohtuullisen elintason ylläpitämiseen.
50 artiklassa säädetään, että kun asuinvaltion lainsäädännössä säädetään vähimmäisetuudesta, tämän etuuden määrää korotetaan lisällä, joka vastaa muista jäsenvaltioista maksettavien etuuksien kokonaismäärän ja vähimmäisetuuden välistä eroa. Täten artiklan 50 mukaisen vähimmäisetuuden laskennassa on otettava huomioon muista jäsenvaltioista maksettavien etuuksien tosiallisen määrän. Toisin sanoen, asetus No: 1408/71 ja etenkin sen 50 artikla eivät ole esteenä sille, että toimivaltainen laitos takuueläkettä maksaessaan ottaa huomioon muista jäsenmaista maksettavat eläketulot.
Lisää tietoa aiheesta:
Curia C-189/16 – Boguslawa Zaniewicz-Dybeck v Pensionsmyndigheten
Lainkohdat
Asetus (ETY) N:o 1408/71 46 artiklan 2 kohta, Asetus (ETY) N:o 1408/71 47 artiklan 1 kohdan d alakohta, Asetus (ETY) N:o 1408/71 50 artikla