Tiivistelmä päätöksen sisällöstä
Da Silva Martins oli Portugalin kansalainen, joka työskenteli lyhyen aikaa Portugalissa ja muutti Saksaan, jossa hän työskenteli. Hän kuului Saksassa Bank BKK:n sairausvakuutuksen piiriin vuodesta 1974 alkaen ja hoitovakuutuksen piiriin 1995 alkaen. Hänelle maksettiin saksalaista vanhuuseläkettä 1996 alkaen noin 700 euroa kuukaudessa. 2000 alkaen hän sai tämän lisäksi vanhuuseläkettä Portugalista, noin 150 euroa kuukaudessa.
Bank BKK suoritti vuoden 2001 elokuusta alkaen da Silva Martinsille hoitovakuutuksen perusteella luontoisetuuksia. Joulukuussa 2001 da Silva Martins ilmoitti, että on muuttamassa väliaikaisesti Portugali. Tämän ilmoituksen perusteella Bank BKK myönsi 8.5.2002 tekemällään päätöksellä 205 euron suuruisen hoitoavustuksen 1.1.2002 alkaen ja maksoi tätä avustusta 31.12.2002 saakka.
Bank BKK sai tietoonsa, että da Silva Martins oli ilmoittanut muuttaneensa Saksasta pysyvästi 31.7.2002. Bank KK itrisanoi 5.2.2003 tekemällään päätöksellä da Silva Martinsin vakuutuksen 31.7.2002 alkaen ja vaati häntä palauttamaan elo-joulukuulta 2002 maksetut hoitoavustukset. Da Silva Martins valitti päätöksestä ja nosti asiasta kanteen Sozialgericht Frankfurt am Main-tuomioistuimeen. Kanne edistyi Bundessozialgreicht-tuomioistuimeen, joka esitti tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko siirtotyöläisten vapaata liikkuvuutta ja sosiaaliturvaa koskevien Euroopan yhteisön primäärioikeuden ja johdetun oikeuden säännösten ja määräysten (erityisesti [EY] 39 ja EY 42 artikla ja asetuksen N:o 1408/71 27 ja 28 artikla) kanssa yhteensoveltuvaa, että entinen työntekijä, joka saa eläkettä sekä entisestä työskentelyvaltiostaan että kotivaltiostaan ja joka on hoidon tarpeen vuoksi saanut entisessä työskentelyvaltiossaan oikeuden hoitoavustukseen, menettää tämän oikeuden kotivaltioonsa palattuaan?”
Voidaanko saksalainen hoitovakuutus pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa säilyttää valinnaisen jatkuvan vakuutuksen perusteella?
Unionin tuomioistuin tutki, jos asetuksen 1408/71 15 artiklan 2 kohdassa säädetyt lainvalintasäännöt ovat esteenä sille, että da Silva Martins säilyttää saksalaisen hoitovakuutuksensa valinnaisen jatkuvan vakuutuksen perusteella, kun hän on muuttanut toiseen jäsenvaltioon ja lähtökohtaisesti, saman asetuksen 13 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaisesti, kuuluu tämän toisen jäsenvaltion sosiaaliturvajärjestelmään.
Unionin lainsäädännössä pyritään varmistamaan, että henkilöt ovat pääsääntöisesti yhden sosiaaliturvajärjestelmän alaisia. Tämä periaate on ilmaistu mm. 13 artiklan 1 kohdassa ja 15 artiklan 2 kohdassa. Tuomioistuin totesi kuitenkin, että näitä säännöksiä ei voida tässä tilanteessa soveltaa. 15 artiklan 1 kohdassa säädetään, että mm. 13 artiklaa ei sovelleta vapaaehtoiseen tai valinnaiseen vakuutukseen, ellei jäsenvaltiossa ole käytössä ainoastaan vapaaehtoinen vakuutusjärjestelmä. Koska saksalainen vakuutusjärjestelmä on pääsäännöllisesti pakollinen, yhden sosiaaliturvajärjestelmän periaatetta ei sovelleta tässä tilanteessa.
Näin ollen asetus 1408/71 ei estä sitä, että de Silva Martins voi lähtökohtaisesti säilyttää valinnaisen vakuutuksen saksalaisessa hoitovakuutuksessa, vaikka hän kuuluu myös Portugalin pakolliseen sosiaaliturvajärjestelmään.
Asetuksen N:o 1408/71 27 ja 28 artiklan tulkinta
Kyseessä oleva saksalainen vakuutus koski hoitoavustusta. Portugalissa ei ollut tällaista erillistä sosiaaliturvajärjestelmää, joka koskisi erityisesti hoidon tarvetta. Tuomioistuin tutki, jos asetuksen N:o 1408/71 28 artiklaa voi tulkita siten, että sitä sovelletaan 27 artiklan sijasta koskien niitä etuuksia, jotka koskevat hoidon tarvetta vakuutustapahtumana.
28 artikla koskee mm. niitä tilanteita, joissa henkilöllä, joka saa eläkettä kahdesta tai useammasta jäsenvaltiosta, ei ole oikeutta sairausetuuksiin asuinvaltiostaan. Kysymys oli siis se, jos 28 artiklaa tulisi soveltaa, koska da Silva Martins ei voinut vaatia hoidon tarpeeseen perustuvaa rahaetuuksia Portugalista.
Tuomioistuin kuitenkin korosti, että vaikka Portugalissa ei ollut erillistä järjestelmää, joka koski hoidon tarpeeseen perustuvaa vakuutustapahtumaa, on kuitenkin rahaetuuksia, jotka suoritetaan hoidon tarpeeseen perustuvan vakuutustapahtumien kattamiseksi – esim. eläkkeen lisät, jotka määräytyvät hoidon tarpeen asteen mukaan. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on siten tutkittava, onko Portugalissa sosiaaliturvaetuutta, joka kattaisi hoidon tarpeeseen perustuvan vakuutustapahtuman.
Joka tapauksessa, unionin oikeuskäytännön perusteella, niissä tilanteissa, joissa henkilölle maksetaan sosiaaliturvaetuuksia jotka ovat rinnastettavia asetuksen N:o 1408/71 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettuihin sairausetuuksiin, 28 artiklaa ei voida soveltaa, jos henkilöllä on oikeus varsinaisiin sairausetuuksiin asuinmaansa lainsäädännön mukaan. Artiklan 27 mukaan, henkilö, joka saa eläkettä asuinmaansa lisäksi toisesta jäsenvaltiosta ja jolla on oikeus sairausetuuksiin asuinmaastaan, saa nämä etuudet asuinmaansa laitokselta niin kuin hän saisi eläkkeensä yksinomaan asuinmaastaan.
Tuomioistuin muistutti, että asetus N:o 1408/71 on annettu SEUT 48 artiklan perusteella, jossa säädetään oikeudesta vapaaseen liikkuvuuteen. Näin ollen, 27 artiklaa tulee tulkita SEUT 48 artiklan tavoitteen mukaisesti. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään todennut, että SEUT 48 artiklan tavoitetta ei saavuteta, jos siirtotyöläiset, jotka käyttävät oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, menettävät sosiaaliturvaetuja, joita heille tarjotaan pelkästään tietystä jäsenvaltiosta, etenkin, kun etuudet saadaan vastineeksi työntekijöiden suorittamista maksuista. Työntekijää, joka on käyttänyt oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, ei myöskään ilman objektiivisia perusteita saa kohdella epäedullisemmin, kuin työntekijää, joka on työskennellyt pelkästään yhdessä jäsenvaltiossa.
Tuomioistuin totesi, että eri jäsenvaltioiden etuuksien samanaikaisen myöntämisen aiheuttamat vaikeukset eivät voi oikeuttaa sellaista tulkintaa, jonka mukaan entinen siirtotyöläinen joutuisi maksamaan vakuutusmaksuja saamatta tämän vakuutuksen perusteella minkäänlaista etua. SEUT 48 artiklan tavoitetta ei saavutettaisi, jos jäsenmaasta myönnetty, asetuksen N:o 1408/71 mukaisen etuuden maksaminen edellyttäisi, että etuudensaaja asuu kyseisen jäsenmaan alueella.
Tuomioistuin siis totesi, että entisen siirtotyöläisen, joka on ollut toisessa kuin asuinmaassaan valinnaisen jatkuvan vakuutuksen perusteella vakuutettuna hoitovakuutusjärjestelmässä, on edelleen saatava tähän vakuutukseen perustuvia rahaetuuksia, etenkin jos asuinvaltiossa ei ole etuuksia, jotka erityisesti kattaisivat hoidon tarpeen. Siinä tapauksessa, että asuinvaltiossa on tällaisia etuuksia, mutta ne ovat määrältään matalampia kuin ne etuudet, jotka maksetaan etuuden myöntäneestä jäsenvaltiosta, henkilöllä on oikeus täydentävään, maiden välisen erotuksen suuruiseen etuuteen asuinmaansa laitokselta.
Lisää tietoa asiasta:
CURIA – C-189/16 – Zaniewicz-Dybeck
Lainkohdat
Asetus (ETY) N:o 1408/71 46 artiklan 2 kohta, 47 artiklan 1 kohdan d alakohta ja 50 artikla