Tiivistelmä päätöksen sisällöstä
Asianomainen Dano ja hänen vuonna 2009 syntynyt lapsensa ovat Romanian kansalaisia. 19.7.2011 he saivat Leipzigin kaupungilta toistaiseksi voimassa olevan, unionin kansalaisten liikkuvuutta koskevan todistuksen, jossa vahvistettiin Saksaan tulon päivämääräksi 27.6.2011. Danolla ei ollut päättötodistusta hänen koulunkäynnistään Romaniassa, hänen saksan kielen taitonsa olivat rajoitetut, hänellä ei ollut ammatillista pätevyyttä eikä opintoja, eikä hänellä ollut työskentelytaustaa Saksassa eikä Romaniassa. Mikään ei viitannut siihen, että hän olisi hakenut työtä.
Dano sai lapsestaan lapsilisää ja elatustuen ennakkoa. Hänen hakemuksensa Saksan sosiaaliturvalakiin (jäljempänä SGB) perustuvista perusturvaetuuksista hylättiin. Dano ja hänen lapsensa valittivat päätöksestä ja nostivat kanteen ennakkoratkaisukysymyksen esittäneeseen tuomioistuimeen. Tuomioistuin esitti unionin tuomioistuimelle neljä ennakkoratkaisukysymystä.
Ensimmäinen kysymys
Ensimmäisessä kysymyksessään kansallinen tuomioistuin tiedusteli pääasiallisesti, kattaako asetuksen N:o 883/2004 4 artikla saman asetuksen 3 artiklan 3 kohdassa ja 70 artiklassa tarkoitetut ”erityiset maksuihin perustamattomat rahaetuudet”. Tuomioistuin vastasi kysymykseen myöntävästi, viitaten asetuksen artikloiden selvään sanamuotoon sekä siihen, että tämä tulkinta vastaa lainsäätäjän tarkoitusta.
Toinen ja kolmas kysymys
Tuomioistuin tutki toista ja kolmatta kysymystä yhdessä. Näillä kysymyksillä tiedusteltiin pääasiallisesti, estävätkö SEUT 18 (syrjintäkielto) ja 20 (unionin kansalaisuus) artiklat, direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohta ja asetuksen N:o 883/204 4 artikla kansallisen säännön, jonka nojalla muiden jäsenvaltioiden kansalaisilta, jotka eivät ole taloudellisesti aktiivisia, evätään tietyt asetuksessa N:o 883/2004 tarkoitetut ”erityiset maksuihin perustumattomat rahaetuudet”, vaikka tällaiset etuudet taataan samassa tilanteessa oleville asianomaisen jäsenvaltion kansalaisille.
Tässä tapauksessa Dano ei kuulunut direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdan henkilölliseen soveltamisalaan, koska hän oli oleskellut Saksassa yli kolme kuukautta, hän ei hakenut työtä eikä tullut Saksaan työskennelläkseen siellä.
Tuomioistuin tutki täten, onko 2 kohdan sijaan 24 artiklan 1 kohta esteensä sosiaalietuuksien epäämiselle. Tämän kohdan mukaan kaikkia unionin kansalaisia, jotka asuvat vastaanottavan jäsenvaltion alueella direktiivin 2004/38 nojalla, on kohdeltava yhdenvertaisesti jäsenvaltion kansalaisten kanssa. Kysymyksensä oli siis, jos Danon oleskelu Saksassa täytti direktiivin 2004/ 38 edellytykset.
Direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetään oleskeluoikeuden edellytyksistä, kun henkilön oleskelu jäsenvaltiossa kestää yli kolme kuukautta. Näihin edellytyksiin kuuluu se, että unionin kansalaisella, joka ei ole taloudellisesti aktiivinen, on riittävät varat itseään ja perheenjäseniään varten. Tämän edellytyksen tarkoituksena on, että unionin kansalaisista, jotka ovat toisen jäsenmaan kansalaisia, ei aiheutu kohtuutonta rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle.
Asianomaisen viranomaisen tulee oleskeluoikeutta tutkiessaan arvioida asianomaisen henkilön taloudellisen tilanteen riittävyyttä tapauskohtaisesti ja konkreettisesti, ottamatta huomioon haettuja etuja. Jos henkilöllä ei ole riittävät varat siihen, että heillä on direktiivin 2004/38 mukainen oleskeluoikeus, hän ei voi vedota 24 artiklan 1 kohdan syrjintäkiellon periaatteeseen.
Sama päätelmä pätee asetuksen N:o 883/2004 4 artiklan tulkintaan. Tämän artiklan nojalla myönnettävät ”erityisiä maksuihin perustumattomia rahaetuuksia” myönnetään henkilölle hänen asuinjäsenvaltiossaan sen lainsäädännön mukaisesti. Mikään siis ei ole esteenä sille, että tällaiset etuuden edellytyksenä on, että henkilö täyttää direktiivin 2004/38 mukaiset oleskeluoikeusedellytykset.
Neljäs kysymys
Viimeinen kysymys koski sitä, jos perusoikeuskirjan 1, 20 ja 51 artiklaa on tulkittava siten, että jäsenvaltioiden on myönnettävä unionin kansalaiselle maksuihin perustumattomia rahallisia perusturvaetuuksia pysyvän oleskelun mahdollistamiseksi, vai siten, että jäsenvaltiot voivat rajoittaa tällaisien etuuksien myöntämisen siihen, että tarjoavat tarvittavat rahavarat kotivaltioon palaamista varten.
Perusoikeuskirjan määräykset koskevat ”jäsenvaltioita ainoastaan silloin, kun ne soveltavat unionin oikeutta” (51 artikla 1 kohta). SEU artiklan 1 kohdan mukaan perusoikeuskirja ei laajenna perussopimuksissa määriteltyä unionin toimivaltaa. Unionin oikeuskäytännössä on vahvistettu, että on jokaisen jäsenvaltion lainsäätäjän tehtävä määrittää ”erityisten maksuihin perustumattomien rahaetuuksien” aineelliset edellytykset. Etuuksien myöntämisedellytykset tai etuuksilla varmistetun sosiaaliturvan laajuus eivät ilmene unionin oikeuden toimista, ja täten eivät kuulu unionin toimivaltaan.
Tuomioistuin totesi siis, että se ei ollut toimivaltainen vastaamaan viimeiseen kysymykseen.
Lisää tietoa asiasta:
Lainkohdat
Direktiivi 2004/38/EY, 7 artiklan 1 kohdan b alakohta ja 24 artikla