Tiivistelmä päätöksen sisällöstä
Alimanovic ja hänen alaikäiset lapsensa olivat Ruotsin kansalaisia. Alimanovic oli syntynyt Bosniassa, hänen lapsensa Saksassa. He muuttivat 1999 Ruotsiin ja palasivat Saksaan 2010.
Heille myönnettiin 1.7.2010 Saksassa toistaiseksi voimassa oleva oleskelulupatodistus. Alimanovic ja hänen vuonna 1994 syntynyt lapsensa, jotka olivat Saksan lainsäädännön mukaisia työkykyisiä henkilöitä, työskentelivät kesäkuusta 2010 toukokuuhun 2011 lyhytaikaisissa työsuhteissa tai saivat alle vuoden pituisia työtilaisuuksia.
Alimanovicille myönnettiin 1.12.2011-31.5.2012 kahdesta nuoremmasta lapsesta lapsilisiä ja sai, samoin kuin vanhempi työkyvyllinen tytär, Saksan sosiaaliturvalain (jäljempänä SGB) mukaisia perusturvaetuuksia. Tämän lisäksi kahdelle nuoremmalle lapselle myönnettiin muille kuin työkykyisille tarkoitettuja sosiaaliavustuksia.
Etuudet myönnettiin Saksan oikeuskäytännön mukaisesti. 19.12.2011 Saksan hallitus teki kuitenkin varauman yleissopimukseen, joka muutti oikeussääntöjä. Tämän perusteella päätös etuuksien myöntämisestä peruutettiin toukokuulta 2012.
Alimanoviciltä ja hänen vanhimmalta lapseltaan evättiin pitkäaikaistyöttömille tarkoitettu toimeentulotuki SGB II:n 7 §:n perusteella, jossa säädetään, että kyseessä olevia etuuksia ei myönnetä henkilöille, joiden oleskeluoikeus perustuu pelkästään työnhakuun, tai heidän perheenjäsenilleen. Päätöksestä valitettiin. Bundessozialgerricht käsitteli kysymystä, jos tämä sääntö loukkaa asetuksessa N:o 883/2004 säädettyä syrjintäkiellon periaatetta.
Tuomioistuin esitti unionin tuomioistuimelle kolme ennakkoratkaisukysymystä. Ensimmäinen kysymys koski sitä, jos yhdenvertaisen kohtelun periaate koskee myös erityisiä maksuihin perustumattomia rahaetuuksia. Unionin tuomioistuin lähetti kansalliselle tuomioistuimelle tuomion Dano (C-333/13, EU:C:2014:2358), jossa kyseiseen kysymykseen vastataan kielteisesti. Unionin tuomioistuin ei siten käsitellyt tätä kysymystä uudelleen tässä tapauksessa.
Kolmas kysymys koski syrjintäkiellon suhdetta kansalliselle säännökselle, jonka mukaan evätään poikkeuksetta unionin kansalaisilta etuus, jonka tarkoituksena on turvata toimeentulo ja helpottaa työmarkkinoille pääsyä. Unionin tuomioistuin totesi kuitenkin, että tässä tapauksessa kyseessä olevia etuuksia ei voida katsoa etuuksiksi, joiden tarkoituksena on helpottaa pääsyä jäsenvaltion työmarkkinoille, vaan niitä on pidettävä direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuina sosiaaliavustuksina. Tämän perusteella tuomioistuin ei vastannut kolmanteen kysymykseen.
Toisessa kysymyksessään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedusteli, jos direktiivin 2004/38 24 artikla ja asetuksen N:o 883/2004 4 artikla ovat esteenä kansalliselle säännökselle, joka epää tiettyjä etuuksia, jotka ovat ”erityisiä maksuihin perustumattomia rahaetuuksia” asetuksen N:o 883/2004 70 artiklan 2 kohdan mukaan, sekä myös sosiaaliavustuksia direktiivin 2004/38 24 artiklan 2 kohdan mukaan, muilta jäsenvaltioiden kansalaisilta, jotka ovat työnhaussa vastaanottavassa jäsenvaltiossa, vaikka etuudet myönnetään samassa tilanteessa oleville vastaanottavan jäsenvaltion kansalaisille.
Tuomioistuin totesi, että unionin kansalainen voi vaatia yhdenvertaista kohtelua tämän kaltaisen sosiaaliavustusten saamisoikeuksissa direktiivin 2004/38 1 artiklan nojalla vain, jos heidän oleskelunsa vastaanottavassa jäsenvaltiossa täyttävät direktiivissä 2004/38 säädetyt edellytykset (tuomio Dano, C-333/13, EU:C:2014:2358, 69 kohta). Muu tulkinta ei vastaisi direktiivin tavoitetta siitä, että toisen jäsenvaltioiden kansalaisista ei aiheutuisi kohtuutonta rasitusta vastaanottavan valtion sosiaalihuoltojärjestelmälle.
Direktiivissä on kaksi säännöstä, jotka voisivat tuottaa Alimanovicille ja hänen tyttärelleen oikeuden oleskella Saksassa.
Ensinnäkin, 7 artiklan 3 kohdan c alakohdassa säädetään, että jos työntekijä jää alle vuoden kestäneen työsuhteen päätyttyä työttömäksi, hän säilyttää työntekijäasemansa, ja täten oleskeluoikeutensa ja oikeutensa kyseessä oleviin sosiaaliavustuksiin, ainakin kuuden kuukauden ajan (tuomio Vatsouras ja Koupatantze (C-22/08 ja C-23/08, EU:C:2009:344). Tässä tapauksessa kuitenkin Alimanovicilta ja hänen tyttäreltään evättiin etuudet vasta tämän kuuden kuukauden jakson päätyttyä.
Direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa säädetään, että toisen jäsenvaltion kansalaista, joka on tullut vastaanottavaan maahan työnhakuun, ei saa karkottaa, jos hän voi esittää näyttöä siitä, että hän jatkaa työnhakua ja että hänellä on todellisia mahdollisuuksia saada työtä. Tähän säännökseen liittyen direktiivin 24 artiklan 2 kohdasta käy kuitenkin ilmi, että vastaanottavalla jäsenvaltiolla on oikeus evätä sosiaaliavustukset unionin kansalaisilta, joiden oleskeluoikeus perustuu pelkästään 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaan.
Tuomioistuin huomautti vielä, että vaikka jäsenvaltion on huomioitava henkilön henkilökohtaiset olosuhteet ennen henkilön karkottamista tai tutkiessaan, jos henkilöstä aiheutuu kohtuutonta rasitusta sosiaalihuoltojärjestelmälle, samankaltaista tutkintaa ei tarvitse tehdä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa. Direktiivissä itsessään on jo otettu huomioon sosiaalietuuksien myöntämiseen liittyvä henkilökohtaisia tekijöitä.
Tuomioistuin vastasi siis kysymykseen kieltävästi.
Lisää tietoa aiheesta
Lainkohdat
Asetus (EY) N:o 883/2004 4 ja 70 artikla, Direktiivi 2004/38/EY 24 artiklan 2 kohta